Epilogi

Suomeen paluusta on ehtinyt vierähtää jo kaksi ja puoli kuukautta. Kaikenlaista tekemistä on kuitenkin paluusta asti ollut siinä määrin, ettei minulla ole oikeastaan ollut aikaa pysähtyä miettimään, miltä nyt tuntuu. Itse lähtö Leuvenista oli kenties helpompi kuin olin kuvitellut. Useamman viikon ajan olin tehnyt lähtövalmisteluja, jotka kai osaltaan sitten auttoivat orientoitumaan lähtemiseen. (Ja pienenä sivuhuomautuksena, että lähtövalmistelut kannatti kyllä aloittaa ajoissa, sillä belgialaiseen tapaan asiat eivät ihan niin kätevästi sujukaan, mm. nettisopimuksen katkaisuun tarvitsi todistuksen maastamuutosta.) Lisäksi monet olivat jo lähteneet minua ennen, joten kun koko viikon ajan oli vietetty läksiäisiä ja sanottu hyvästejä, oman lähdön hetkellä oli jo surut surtu. Eikä kaupunkikaan tuntunut enää samalta kun niin monet ihanat ystävät olivat jo lähteneet.

Paluumatka tarjosi vielä monta hienoa kokemusta ja paikkaa kun ajoin isäni kanssa Suomeen. Ja lisäetuna toki vielä se, että sain mukaani enemmän tavaroita, joihin liittyy monia muistoja, kuin mitä olisin lentäen voinut tuoda. Suomessa oloon en vielä ehtinyt juuri totuttautua, sillä jo muutaman päivän jälkeen lähdin musiikkileirille Tsekkeihin opiskelemaan sellon soittoa. Etukäteen minua hieman arvelutti, kuinkakohan  paljon minulta mahtaa löytyä  matkustusintoa palattuani juuri edelliseltä matkalta. Mutta itse asiassa kaipuuta kotiin, joka yleensä syntyy kun matkustaa paljon lyhyen ajan sisällä, ei syntynyt, sillä juuri sillä hetkellä sitä ei edes tiennyt, missä oma koti on: Leuvenissa, Helsingissä, Vaasassa…  Ajatuksissani taisin vielä olla Leuvenissa, sillä meinasin monesti vastata hollanniksi kun joku puhui tsekkiä. Onnistunut reissu se oli joka tapauksessa. Kun sitten palasin heinä-elokuun vaihteessa ”pysyvästi” Suomeen, olikin aika aloittaa heti työt. Voisi kai sanoa, että takaisin Suomeen sopeutuminen on käynyt huomaamatta itsestään arjen keskellä. Tosin monesti tuntui siltä, ettei vielä ollut oikein sisäistänyt olevansa Suomessa. Kerran työmatkalla hämmästyin, kun eräs perhe puhui suomea. Kunnes muistin, että Suomessahan tässä ollaan. Kerran taas aloin puhumaan ystävälleni englantia ja jatkoin monta lausetta ennen kuin tajusin, että englanti ei ehkä olekaan se luontevin vaihtoehto tässä tapauksessa. Monta kertaa olen myös hätkähtänyt, etten tänään voikaan mennä Pangaeaan, Oude Marktille, en kävellä Naamstestraatia, en lenkkeillä Philipsitessa enkä nähdä vaihtarikavereita…Välillä ikävä on suuri.

Mutta on Suomessakin taas mukava olla. En muista, milloin minun olisi tehnyt niin paljon mieli pullaa. Ja kuinka hyvältä äidin tekemä kalakeitto maistui ensimmäisenä Suomi-päivänäni. Ja kuinka ihanaa on ollut nauttia kauniista kesäpäivistä merellä… Ja nähdä kaikki kaverit, joita ehti tulla ikävä.

Kaikkien niiden ihanien, unohtumattomien kokemusten lisäksi vaihdosta on myös ollut konkreettista hyötyä. Tsekin leirin aikana teimme ex tempore matkan Wieniin, jossa suurena apuna oli itävaltalainen vaihtarikaverini. Meillä ei ollut juuri yhtään aikaa ottaa asioista selvää etukäteen, mutta ystäväni opastuksella löysimme Wienin parhaat puolet. Opintojen osalta puolestaan vaihto-opinnot auttoivat löytämään gradun aiheen. Ja kaiken lisäksi pystyn hyödyntämään kurssimateriaaleja graduni aineistona. Yksi vaihdon tavoitteista olikin saada ajatuksia graduun, joten ei voi kuin todeta, että napakymppi! Tärkeää oli myös varmistua siitä, että voisin joskus asua Belgiassa, jos työtehtävät sinne johdattavat. Kannatti siis ehdottomasti lähteä!

Vaikka välillä tuntuu, että palaamme vielä kaikki Leuveniin ja jatkamme kuin ennen, alkaa vaihtoympyrä kuitenkin sulkeutua. On aika hyödyntää vaihtokokemuksia ja -oppeja ja nauttia Suomi-elämästä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita asioiden unohtumista. On ihana palata muistelemaan elämäni kevättä, selata valokuvia, kuunnella ”vaihtaribiisejä” ja suunnitella jälleennäkemistä.

Tämän viimeisen blogikirjoituksen myötä haluan esittää sydämelliset kiitokset kaikille vaihtarikevääseeni osallistuneille ja siinä myötäeläneille!